IHAN ensin mainostan kavereideni uutta lifestyle-blogia:

www.aadajajulia.blogspot.com

Moi! Taputtakaa nyt, sillä otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laittaa koulussa kirjoittamani kertomuksen tänne blogiin. Tehtävänanto oli siis jännityskertomuksen kirjoittaminen ja aiheeksi valitsin lumimyrskyn (joka tässä tarinassa tosin on vain pikku sivuosassa ja tuskin erottuu). Sain tarinan tänään takaisin, kun opettaja oli ilmeisesti kyllästynyt jatkuvaan kyselyyni "Koska me saadaan ne tarinat? Saadaanks me ne tällä viikolla? Koska me saadaan ne?" ja suupielistäni (pahimmassa tapauksessa) valuneeseen pitkään kuolavanaan. Onneksi hän oli armollinen kiusanhenkiselle nuorelle kirjailijanalulle ja lupasipa vielä, että saan laittaa hänen kommenttinsakin tänne.Ne on luettavissa postauksen lopusta. Mutta lupaattehan ensin lukea kertomukseni :) Ettei Aneliina-tyttöselle - minä - vain tule paha mieli! Kommenttia saa pitää  laittaa kaikenlaista, hyvää ja huonoa, kehitysehdotuksia, ja yleensäkin vain tekstin aiheuttamia tunnelmia. Olen itse kovin ylpeä itsestäni, kun onnistuin kirjoittamaan kunnollisen pituisen ihan-melkein-novellin. *odottaa uusia aplodeja, joita ei tule* Taitaakos olla jopa ensimmäinen, ellei äärimmäisen typeriä edellisiä koulussa kirjoitettuja juttuja ja fanfictionia lasketa.

Kunnon otsikkoa en oikein keksinyt. Palauttaessani tarinan opettajalle (otsikon puuttuminen olisi vähentänyt pisteitä) kirjoitin paperiin sen olevan Voittaja. Kun näin mennään fanfiction-tyylillä, niin olen alkanut pitää itse enemmän englanninkielisestä versiosta eli The Winner. Jos joku saa ideoita, kertokoot nekin!

No niin, nyt kyllä jännittää, mitä tykkäätte! Eli siis:

 

                                T H E     W I N N E R

 

Äiti letittää pitkiä, mustia hiuksiani. Hän on huolellinen, hän varoo, ettei yksikään suortuva pääse karkaamaan, ja hän punoo niihin kaikki hiushelmeni. Äidin kädet tärisevät. Välillä hän pysähtyy silittelemään tukkaani kuin ennustaisi, ettei voi tehdä niin enää koskaan, ei tässä elämässä. Ei sitten, kun olen lähtenyt.

”Pakkasin jo eväskakkuset”, äiti sanoo teeskennellyn vakaalla äänellä. Hän solmii viimeisen silkkinauhan rusetille ja käännyn katsomaan häntä. Pirtissä on isän kuorsausta ja pikkusisarusten unituhinaa lukuun ottamatta kalmanhiljaista – ja niin pimeää. Erotan vain äidin kimaltelevat silmät.

En vastaa, sanat takertuvat kurkkuuni, mutta nostan repun selkääni. Nahkahihnat hiertävät olkapäitä jo nyt.

Hiivimme ulos. Me olemme tottuneet siihen, minä ja äiti. Se taito on tarpeellinen, sillä kummallakin meillä on jo liikaa arpia toisten iskuista. Kun katson viimeisen kerran kotikylän tähtitaivasta, on kuin marmorinaamio kasvoillani murtuisi ja heittäydyn äidin syliin. Mekko tuoksuu kyyneliltä ja vartalo sen alla on jännittynyt.

”Äiti, onko minun pakko?” sopertelen.

Tiedän hyvin, että minun täytyy lähteä. Isä on päättänyt naittaa minut nyt, eikä hänen päätään käännetä. En uskaltanut kysyä, miksi. Meillä ei ole tapana, että naiset kyselevät.

”Muistathan nyt, mitä sanoin sinulle?” äiti kuiskaa takaisin. ”Jos löydät tien, älä poikkea siltä. Mene suoraan itään. Käytä ruokavaroja säästeliäästi. Pyri – pyri Kultaiseen Kaupunkiin.”

Kun äiti kuuli, että minut naitetaan, hänen ilmeensä vaihteli epäuskosta pohjattomaan suruun. Mutta tietenkin hänellä oli suunnitelma: minun äitini on viisas nainen, viisaampi kuin isä uskookaan. Kun kirjoin kapioitani ja nyyhkytin niin hiljaa, ettei isä kuullut, äiti istui viereeni ja kertoi minulle kaiken. Hän kertoi Kultaisesta Kaupungista, naisten vanhasta tarusta. Hän puhui ja puhui ja hänen kasvoilleen syttyi valo, kun hän kuvaili kiiltäviä marmorikatuja sekä kauniiden talojen jalokivi-ikkunanpuitteita. Äiti haluaa, että minä pyrin sinne. Ja matkaan lähteminen on paljon vaikeampaa kuin edes kuvittelin.

”Entä jos eksyn?” kysyn hiljaa. ”Jos villipedot saavat minut kiinni?”

”Sinä et eksy, Indis.” äiti näyttää taas päättäväiseltä.

”Mistä tiedät?”

Äiti työntää minut pois sylistään.

”Mene!” hän kuiskaa epätoivoisena. ”Mene, Indis! Luota minuun tämän kerran. Sinun täytyy lähteä, kun on vielä pimeää, ettei” – hän värähtää – ”ettei kukaan huomaa: ettei isäsi huomaa…”

Sillä hetkellä vaistoan äidissä sen. Kuoleman pistävän tuoksun.

”Ei!” minä melkein huudan, mutta mitä sitten, jos koko kylä herää? En enää välitä. ”Minä en anna kenenkään tehdä sinulle mitään – minä en anna niiden tappaa sinua!”

”Isäsi ei ole niin paha kuin sinä luulet.”

”Pahempaa ihmistä saa etsiä.”

”Noin et puhu kenestäkään! Hän on tehnyt virheitä, mutta hän ra – ”

Vedän viitan hihaa raivokkaasti ylöspäin ja paljastan uusimman mustelmani, joka alkaa jo sinertää. ”Onko tämä sinusta merkki rakkaudesta?”

Hän ei sano mitään, ja se on ensimmäinen kerta neljääntoista vuoteen, kun meillä ei ole toisillemme mitään sanottavaa.

”Äiti, minä en lähde. Suojelen sinua – ”

Kuulemme paimenpojan huudon kaukaa kukkuloilta. Aamu sarastaa, meidän hetkemme yhdessä tähtitaivaan alla on ohi. Äiti tönäisee minut matkaan ja juoksee takaisin pirttiin rajun itkun heitellessä häntä puolelta toiselle. On kuin kaikki repeäisi kahtia. Äiti jää kotiin, häkkiin kuin aatelisneidon lemmikkilintu, odottamaan vapautusta, jota ei tule. Minun on jatkettava: hänen vuokseen. Se on jäävä äidin viimeiseksi toiveeksi.

Kompuroin ylös kulottuneen ruohon peittämää rinnettä. En voi estää itseäni katsomasta taakseni – lapset juoksevat ulos leikkimään, aamiaista valmistetaan, ja meidän pirtissämme loimuaa nuotio. Kun tunnen nenässäni suitsukekankaan savun, tajuan äidin polttavan kapioitani. Ikkunan läpi hänen pikkuruinen, tumma hahmonsa erottuu suoraryhtisenä ja ylväänä kuin papitar. Se on riitti. Kultaisessa Kaupungissahan ei paljoa kapioita tarvita. Jatkan eteenpäin. Häviän lyhyen, katkeran taisteluni kyyneleitä vastaan.

* * *

Ensimmäisenä matkapäivänä kuljen kuin sumussa. En edes syö, sillä jo jäähtyneen leivän tuoksu muistuttaa äidin vahvoista käsistä, jotka sen leipoivat. Lyijynraskaat askeleeni runtelevat ensin kukkuloita, sitten niittyä, sitten taas kukkuloita.

”Itään”, mumisen.

Kun painan pääni heinikkoon ja katson iltaruskon usvaa, en halua avata pakkauksiani. Liikaa vaanivia muistoja.

 Se yö on ensimmäinen, jonka koskaan vietän ulkona, ja minua pelottaa. En halua ajatella, mitä isä tekee juuri nyt. Sen verran minä tiedän, että asia ei jää tähän: rakkaudesta tai vihasta, hän lähtee takaisin minua hakemaan. Mukanaan hänellä on sotajoukkonsa. Onkohan hän kaivanut äidille edes hautaa? Kohta nimeäni toistaa koko kylä: Indis on luopio, Indis on karannut! Unissani kuulen, kun miehet soittavat torviaan ja hevoset nelistävät niin kovaa, että niiden kaviot saavat maan valittamaan.

Tästä unesta herään hiestä märkänä, nostan kantamukset selkääni ja jatkan matkaa. Päivät ja yöt vaihtelevat taivaanpiirissä lähestulkoon huomaamattani.

Kyyneleet ehtyvät aamuna, joka on neljäs tai viides ja jona huomaan, että veden sijaan äiti on täyttänyt leilini kalliilla marjaviinillä. Ensin vain räpyttelen silmiäni ja tuijotan maisemaa, joka vasta nyt alkaa näyttää kauniilta. Askeleitani se ei kevennä: kylmät tuulet hengittävät niskaani ja saavat minut väsymään entistäkin vikkelämmin. Jos äiti olisi täällä, hän sanoisi että pohjoisen Valkeat Neidot saapuvat ja tuovat syksyn helmassaan.

Kiedon turkisviittaa tiukemmin ympärilleni. Minun on oltava nopea. Kultaiseen Kaupunkiin ei pitäisi olla pitkä matka, mutta erämaa on vaikeakulkuista.

”Saan sinut aina kiinni, Indis. Muista se. Aina.”

Se oli isän lempilauseita ja yksi niistä, joihin en koskaan voinut vastata. Sanat korvissani kaikuen kiihdytän juoksuun. Jokaisella hengenvedolla kipu viiltää rintaani.

Vihdoin rojahdan vastem lähintä puuta. Sydämeni tykyttää niin holtittomasti, että pelkään sen irtoavan. Sanoivat isä ja äiti ja vaistot mitä tahansa, minä olen lihaa ja verta ja minua väsyttää. Kun nostan eväskakun huulilleni, tunnen äidin kädet omiani lämmittämässä.

”Kultaisessa Kaupungissa on aina lämmin, äiti, niinhän sinä sanoit?” kähähdän viimaa vasten ja kohmeiset kasvoni vääntyvät hymyyn, joka on varmasti aika tuskallisen näköinen. Jos mies, josta piti tulla sulhaseni, näkisi minut nyt, hän ei pitäisi minua kauniina. Kukaan ei vastaa: kangastus on poissa. Painan pääni ja nukahdan.

Uni ei silitä, se tempaa minut mukaansa väkisin. Liidän raivokkaasti yli maan. Kuulen kavioiden ääntä. Hevoset ovat varmasti jo kuolemaisillaan. Mutta sellaisena minä isän muistan. Hän on tulossa hakemaan minua, hän aikoo saada minut kiinni. Hän on sotilas ja vuodattanut jo paljon verta, eikä epäröi tavoitteeseensa päästäkseen varmastikaan vuodattaa vielä lisää.

Herätessäni poskelleni on jäätynyt taas kyynel ja oma huutoni kaikuu erämaassa.

Minun täytyy toimia viisaasti. Pakotan jäseneni liikkumaan, avaan reppuni tärisevin käsin, heittelen tavarat maahan. Minun on pakko löytää Se. Sinä yönä äiti sanoi, että pakkasi Sen mukaani… Olen varma, että uneni oli totta. On kiire. Missä Se on? Huohotan, kun jäiset sormeni sulkeutuvat medaljongin ympärille. Tinaan on piirretty kaksi toisiinsa kietoutuvaa puuta sekä tekstiä, jota en osaa lukea. Medaljongin nahkanauha on katkennut, mutta se sopii täydellisesti kämmeneeni. Äiti sai sen omalta äidiltään, ja tämä omaltaan, ja nyt Se on minun.

”Käytä tätä, kun haluat viimeisen lahjani.” melkein kuulen äidin kuiskauksen kirpeässä tuulessa.

Kaikki sanovat, etteivät naiset saa manata, mutta juuri sitä minä teen. Jokin voima ottaa minut valtaansa ja pyörin ilmassa. Sormenpäissäni kipunoi. Ääni, joka kuuluu suustani, ei ole oma hento ääneni, se on jonkun muun: sen muodostamat sanat saavat luonnon tanssimaan. Medaljongista hohkaa ylimaallinen valo. Kuulen kuin kauniin sumun läpi, miten jossakin hevonen korskuu tuskissaan.

”Nopeasti nyt, auta!” rukoilen. ”Ne ovat jo aivan lähellä.”

Vastauksena kutsuuni taivaalla jyrähtää. Jotakin pehmeää putoilee ja sulaa kasvoilleni kiihtyvään tahtiin. Lunta! Maa alkaa muuttua valkoiseksi. Kurkustani pääsee villi nauru: aatelisneito on päästänyt häkkilintunsa vapauteen. Aavat lakeudet peittyvät ja ilma on hiutaleista sakea. Kun juoksen, jalkani ovat höyhenenkevyet kuin lapsuuteni unissa. En tee sitä yhtäkkiä enää pelosta. Teen sen vapauden huumasta. Kylmyys on hirvittävä, riipivä, mutta sisimpäni roihuaa.

Vilkaisen taakseni. Kukkuloilla lumi pöllyää. Isä joukkoineen on löytänyt jälkeni ja laukkaa kintereilläni. Hetken minusta tuntuu merkillisesti, että voisin antaa kaiken anteeksi ja juosta häntä vastaan, mutta siinä samassa sydämeni taas jäätyy ja saan uutta rohkeutta. Nyt olen varma, että pystyn kohtaamaan isän ainakin kuin soturi soturin. Voisin ehkä lyödä häntä: voisin antaa hänen maistaa sitä katkeraa myrkkyä, jolla on aina pilattu minun elämääni ja äidin elämää ja pikkusiskojen elämää ja kaikkien kylän naisten elämää.  Juostessani eteenpäin jalkani tuskin koskettavat mäkistä maastoa.

Vielä vähän matkaa.

Edessäpäin, laaksossa, jota kylmä routa ei ole milloinkaan koskettanut, hohkaa Kultainen Kaupunki. Juuri niin kuin äiti kertoi, se on kuin valtava itse Elämän temppeli. Erotan jokaisen talon, jokaisen liehuvan värikkään viirin, jokaisen marmoripatsaan smaragdisilmät. Nauran uudestaan, tällä kertaa kuin lapsi, joka on juuri oppinut kävelemään – niin kirkkaasti, niin huumattuna. Hiukseni liehuvat tuulessa ja letit ovat alkaneet purkautua. En välitä siitä, onko tuo kaupunki vain yksi sivu hullun tytön näkyjen kirjassa, minun on saatava kylpeä sen valossa. Aivan takaani kuulen kaikuvia huutoja, yksi ääni saattaa olla isän. Minulle on paikka Kultaisessa Kaupungissa.

”Indis!” nimeni jälkeen kuulen ensin pongahduksen, sitten viuhuvaa ääntä, sitten liudan mätkähdyksiä ja huudahduksia. Mutta vielä mitään ei tapahdu. Vielä en aavista mitään.

Myöhemmin, sitten kun tiimalasin hiekka pyörteilee sateenkaaren väreissä eikä aikaa enää mitata, saan tietää, että isä heittäytyi nuolen eteen ja antoi oman henkensä pitkittääkseen minun elämääni. Ehkä hän sitten rakasti.

Sitten jokin halkoo ilmaa kuin veitsi. Nuoli uppoaa syvälle selkääni, vaatteiden läpi, siististi kylkiluiden väliin. Minulta menee hetki edes tajuta, mitä on tapahtunut – kuulen oman nauruni korvissani vielä silloinkin, kun lyyhistyn maahan. Tunnen, miten sisimpäni rikkoutuu. Ja se kipu… Ei tämä ole totta. Vai onko?

Minuun ammutaan toinen nuoli. Ja kolmas. Veri pulppuaa suustani ja värjää lumen. Hapenpuute sumentaa jo silmiäni, se tekee kehoni hervottomaksi. Luon vielä viimeisen katseen Kultaiseen Kaupunkiin. Kuolema kietoo minut tummaan silkkiinsä, enkä enää vastustele. Hymyilen, ja hymy lepää kasvoillani vielä sittenkin, kun sielu häviää henkäyksenä huulilta ikuisuuteen.

Minun nimeni oli ensimmäisessä elämässäni Indis Navenintytär.

Eikä Indis hävinnyt.

Hän voitti.

***

 

Ja tässä siis tämä.Mitä sitä sanoisi... toivon vain, että tykkäsitte.

Opettajani on ihana ja antoi minulle täyden numeron 10! :) Kommentit tällaiset:

"Tämä tarina oli jännittävä juuri niin kuin aiheena olikin. Loppuratkaisu on raju, mutta kuvailet sen kauniisti ja taitavasti. Paha sai siis palkkansa tässäkin tarinassa (?) !"

Niin, saihan se. Itse olen ajatellut tarinalle lässynlässynjatkon, jossa Indis on "tuonpuoleisessa" ja niin, mutta mielestäni se ei kirjoitettuna toiminut kun koetin. Olkoon siis näin. Ja vielä ope oli kirjoittanut arvostelulomakkeeseen:

"Hienoa! Tarinassasi oli jännittävä tunnelma, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun saakka. Olet taitava kirjoittaja."

<3<33! Ja tästä surullisenkuuluisaa otsikkoakin hän ajatteli "mielenkiintoisena" ja "houkuttelevana lukemaan tekstin".

Ehkä minusta sitten tosiaan tulee isona ihan oikea Kirjailija... jatkan vain harjoittelua.