Kirjan nimi: Pieni runotyttö

Kirjailija: L. M. Montgomery

Sivumäärä: 476

Kustantaja: Enpä muista

Vanha kirjallisuus jotenkin kiinnostaa minua. En tiedä miksi, ehkä se johtuu Tolkien-fanituksestani. Joka tapauksessa lainasin kirjastosta L. M. Montgomeryn klassikkoromaanin Pieni runotyttö, joka on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

Pieni runotyttö kertoo Emilia Byrd Starrista, joka jää orvoksi isänsä kuoltua vakavaan sairauteen ja joka lähetetään Uuden Kuun kartanoon ankaran Elisabet-tädin kasvatettavaksi. Elisabet aikoo kitkeä tytöstä pois kaikki huonot taipumukset. Asetelma on tuttu ja turvallinen (mutta kliseitähän käytetään juuri siksi, että ne toimivat, eikös?). Emilia on lahjakas ja haaveileva tyttö, jolla on orastavia kirjoittajan kykyjä, ja kaikki eivät siksi häntä ymmärrä: ”Salamielinen hän on”, sanoo läpimätä Ruth-täti Elisabet-tädille. Suloinen Emilia on valitettavasti varsinkin alussa päähenkilönä jokseenkin tylsä, kärsivä pieni sankaritar. Onneksi kirjailija on pannut hänet kasvamaan ja kehittymään ja muodostamaan omiakin mielipiteitä, kunnes kirjassa Runotyttö maineen polulla, joka on seuraava osa ja nyt yöpöydälläni, tavataan jo särmikkäämpi Emilia. Mielestäni yksi vanhan kirjallisuuden virheistä on juuri päähenkilön liika romantisoiminen – nykyaikanahan halveksuttavat hahmot ovat nousseet jo trendiksi. Sen verran omaa järkeä Emilialla on ensimmäisessäkin osassa, että hän kuitenkin selviää Uudessa Kuussa. Lempeästä Laura-tädistä, yksinkertaisesta Jimmy-serkusta ja ihka aidon ”jumalankieltäjän” holtittomasta tyttärestä Ilse Burnleysta hän saa itselleen koko ajan kasvavan joukon ystäviä. Ilse tuo kirjaan pilkahduksen huumoria.

Kirjassa on hän-kertoja, mutta varteenotettava osa siitä koostuu Emilian kirjeistä kuolleelle isälleen. Tälle hän vuodattaa kaiken, mitä on tapahtunut. Ratkaisu toimii, sillä kirjeet päästävät lukijan lähemmäksi kuuluisaa ”Murrayin ylpeyttä” kantavan Emilian sydäntä. Ja tietenkin Emilia kirjoittaa myös runoja ja tarinoita. En ole vielä päässyt siihen asti, että tietäisin, tuleeko Emiliasta tosiaankin kirjailija.

Juoni kuitenkin kulkee ja kartanon elämän seuraaminen on melkein downtonabbeymaisen (katsoin sarjaa kaksi jaksoa ennen kuin se jäi tauolle, ja heti kun se jatkuu, sinkoudun taas telkkarin ääreen) viehättävää. Omenatarhat, niityt ja huvilat, ahh.

Kaltaiseni tädin on pakko sanoa myös, että kirjan suomennos, ainakin tämän painoksen jonka luin, on verrattain vanhanaikainen. Tekstistä hyppävää silmiin esimerkiksi taivutus ”oikeata” tai ”kauheata” tai niin edespäin: nykysuomessa parempi muoto olisi se ”oikeaa” tai ”kauheaa”. Ja miksi nimiä on täytynyt suomentaa? En järkyttyisi, jos Emilia olisi pysynyt Emilynä ja Yrjö Byrd George Byrdinä. Mutta nyt loppuu räpätys, tuleehan siitä kai tunnelmaa.

Jos olet lukenut esimerkiksi Frances Hodgson Burnettin Pikku Prinsessan tai muita vastaavia klassikoita, voi Pientä runotyttöä suositella. Tai sitten ihan vain yleissivistyksen vuoksi. Tällainen jollain tavalla kesäinen kirja, jossa perhoset lentelevät ja kissat nukkuvat navetassa. Astu siis Uuteen Kuuhun.