Kirjan nimi: Taikavaras (osa 1)

Kirjailija: Sarah Prineas

Sivumäärä: 368

Kustantaja: Tammi

Kirjoitan tämän helpottaakseni sitä tosiasiaa, että minun on tehtävä tästä kirjasta (ajattelin kyllä tehdä koko trilogiasta) esitelmä kahden viikon sisällä enkä ole vielä aloittanut muistiinpanoja.  Olen halunnut itse asiassa aloittaa Taikavaras-sarjan lukemisen jo aikaisemmin, mutta kirjastosta ei löydy kuin toinen osa ja kaveri tiesi kertoa, että painos on loppunut. Häneltä sitten lainasin tämän kultaakin kalliimman opuksen vakuutellen, että kohtelen sitä kuin aarretta ja palautan ajallaan (tänään iltapäivällä sain kirjan loppuun, ja nyt se lepää turvallisesti omistajansa pulpetissa).

Taikavaras kertoo Conn-nimisestä pojasta, joka asuu kadulla maagisessa Ehtoisan kaupungissa. Eräänä päivänä hän tekee pahan erheen: hän yrittää varastaa velho Ikimys Liiholasilta tämän velhonkiven. Kaiken järjen mukaan Connin pitäisi silloin kaatua kuolleena maahan, mutta näin ei tapahdu ja velho kiinnostuu hänen erikoislaatuisuudestaan. Ja kun kaupungin taikuus vähenee, Connia tarvitaan toden teolla.

Tarina kerrotaan Connin näkökulmasta minä-kertojalla, mutta osa tapahtumista on kerrottu Ikimyksen muistikirjan kautta. Tämä tuo mukavaa vaihtelua. Aluksi tarina rullaakin eteenpäin hyvin omalla painollaan. Päivien seuratessa toistaan lukeminen alkaa kuitenkin käydä hiukan puuduttavaksi, ja siitä muodostuu yksi Taikavarkaan suurimmista ongelmista - tapahtumien vähyys. Normaalisti tämän pituinen kirja ei olisi mitään kaltaiselleni himolukijalle, mutta paksuuteen nähden toimintaa on sellainen ripaus, että aloin jo odottaa kirjan loppua. Taikavaras ei siis aivan tarjonnut vastinetta sivumäärälleen. Tosin jotain olisin voinut päätellä siitäkin, että kolmasluokkalaiselle siskolleni on kuulemma luettu tätä ääneen koulussa, joten kirjaa oli vaikea olettaa ihan sentään veriseksi mässäilyksi. Olisin kaivannut myös Ehtoisan ja sen eri alueiden tarkempaa kuvailua. Miltä näyttää esimerkiksi Illankajossa, kun kirpeä tuuli pyörittää syksyn lehtiä pitkin likaisia katuja ja tavernoiden nokisten ikkunoiden läpi loistaa himmeä kynttilänvalo (nonni, nyt aloin kuvailla sitten itse)? Lyijykynällä piirretyt kuvat, joita kirjassa oli siellä täällä, olivat kyllä todella hienoja, mutta esittävät lähinnä henkilöitä eivätkä näin korvaa kuvailua. Ja muutenkin saman kuvan esiintyminen moneen kertaan vähän tympii.

Taikuus on kuvailtu kuitenkin aika kivasti, ei kovin omaperäisesti mutta kivasti. Ja on hauska yksityiskohta, että iänikuisen sauvan sijaan velhot käyttävät velhonkiviään, locus magicaluksia. Pidin myös päähenkilö Connista henkilönä ja muista hahmoista. Paitsi että voisin jaaritella Ikimyksestä ikuisuudet: eijeijeii, ei enää pitkäpartaisia kaapuveikkoja, ei enää synkkämielisiä viisaita, ei enää mitään näin Gandalfmaista, jooko!

On hauska yksityiskohta, että joidenkin sivujen alalaidassa on riimukirjoituksella kirjoitettuja salaviestejä. Lopussa on avain niiden ratkaisemiseen. En tosin jaksanut selvittää kuin yhden, jossa luki jotain että TAIKUUS TÄYTYY PELASTAA. NYT. Siinä oli myös sämpyläresepti, johon olisin mielelläni tutustunut tarkemmin, mutta kirja kun piti jo palauttaa.

Taikavaras ei ollut minkäänlainen lukuelämys, mutta lasten/nuorten fantasiassa (tämä on luultavasti kirjoitettu minua nuoremmille) se ei ole huonoimmasta päästä. En ole varma, ehdinkö lukea toiset kaksi sarjan osaa esitelmääni varten, en kylläkään usko. Mutta sen verran sympaattisia kohtia Taikavarkaassa oli, ettei sen lukemista nyt voi katua.