keskiviikko, 8. huhtikuu 2015

Kirja-arvostelu: Taikavaras

Kirjan nimi: Taikavaras (osa 1)

Kirjailija: Sarah Prineas

Sivumäärä: 368

Kustantaja: Tammi

Kirjoitan tämän helpottaakseni sitä tosiasiaa, että minun on tehtävä tästä kirjasta (ajattelin kyllä tehdä koko trilogiasta) esitelmä kahden viikon sisällä enkä ole vielä aloittanut muistiinpanoja.  Olen halunnut itse asiassa aloittaa Taikavaras-sarjan lukemisen jo aikaisemmin, mutta kirjastosta ei löydy kuin toinen osa ja kaveri tiesi kertoa, että painos on loppunut. Häneltä sitten lainasin tämän kultaakin kalliimman opuksen vakuutellen, että kohtelen sitä kuin aarretta ja palautan ajallaan (tänään iltapäivällä sain kirjan loppuun, ja nyt se lepää turvallisesti omistajansa pulpetissa).

Taikavaras kertoo Conn-nimisestä pojasta, joka asuu kadulla maagisessa Ehtoisan kaupungissa. Eräänä päivänä hän tekee pahan erheen: hän yrittää varastaa velho Ikimys Liiholasilta tämän velhonkiven. Kaiken järjen mukaan Connin pitäisi silloin kaatua kuolleena maahan, mutta näin ei tapahdu ja velho kiinnostuu hänen erikoislaatuisuudestaan. Ja kun kaupungin taikuus vähenee, Connia tarvitaan toden teolla.

Tarina kerrotaan Connin näkökulmasta minä-kertojalla, mutta osa tapahtumista on kerrottu Ikimyksen muistikirjan kautta. Tämä tuo mukavaa vaihtelua. Aluksi tarina rullaakin eteenpäin hyvin omalla painollaan. Päivien seuratessa toistaan lukeminen alkaa kuitenkin käydä hiukan puuduttavaksi, ja siitä muodostuu yksi Taikavarkaan suurimmista ongelmista - tapahtumien vähyys. Normaalisti tämän pituinen kirja ei olisi mitään kaltaiselleni himolukijalle, mutta paksuuteen nähden toimintaa on sellainen ripaus, että aloin jo odottaa kirjan loppua. Taikavaras ei siis aivan tarjonnut vastinetta sivumäärälleen. Tosin jotain olisin voinut päätellä siitäkin, että kolmasluokkalaiselle siskolleni on kuulemma luettu tätä ääneen koulussa, joten kirjaa oli vaikea olettaa ihan sentään veriseksi mässäilyksi. Olisin kaivannut myös Ehtoisan ja sen eri alueiden tarkempaa kuvailua. Miltä näyttää esimerkiksi Illankajossa, kun kirpeä tuuli pyörittää syksyn lehtiä pitkin likaisia katuja ja tavernoiden nokisten ikkunoiden läpi loistaa himmeä kynttilänvalo (nonni, nyt aloin kuvailla sitten itse)? Lyijykynällä piirretyt kuvat, joita kirjassa oli siellä täällä, olivat kyllä todella hienoja, mutta esittävät lähinnä henkilöitä eivätkä näin korvaa kuvailua. Ja muutenkin saman kuvan esiintyminen moneen kertaan vähän tympii.

Taikuus on kuvailtu kuitenkin aika kivasti, ei kovin omaperäisesti mutta kivasti. Ja on hauska yksityiskohta, että iänikuisen sauvan sijaan velhot käyttävät velhonkiviään, locus magicaluksia. Pidin myös päähenkilö Connista henkilönä ja muista hahmoista. Paitsi että voisin jaaritella Ikimyksestä ikuisuudet: eijeijeii, ei enää pitkäpartaisia kaapuveikkoja, ei enää synkkämielisiä viisaita, ei enää mitään näin Gandalfmaista, jooko!

On hauska yksityiskohta, että joidenkin sivujen alalaidassa on riimukirjoituksella kirjoitettuja salaviestejä. Lopussa on avain niiden ratkaisemiseen. En tosin jaksanut selvittää kuin yhden, jossa luki jotain että TAIKUUS TÄYTYY PELASTAA. NYT. Siinä oli myös sämpyläresepti, johon olisin mielelläni tutustunut tarkemmin, mutta kirja kun piti jo palauttaa.

Taikavaras ei ollut minkäänlainen lukuelämys, mutta lasten/nuorten fantasiassa (tämä on luultavasti kirjoitettu minua nuoremmille) se ei ole huonoimmasta päästä. En ole varma, ehdinkö lukea toiset kaksi sarjan osaa esitelmääni varten, en kylläkään usko. Mutta sen verran sympaattisia kohtia Taikavarkaassa oli, ettei sen lukemista nyt voi katua.

sunnuntai, 8. maaliskuu 2015

Jee! Anna Amnell kommentoi blogiini...

Täällä minä nyt hypin typerä hymy naamallani.

Eli käykääpä kurkkaamassa ikivanhaa arvosteluani kirjoista Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan. Kummankin kirjoittaja Anna Amnell on nimittäin KOMMENTOINUT sinne! Ja tehnyt vielä jutun omalle sivustolleen... "Koulutytön viisas kirja-arvostelu"... ei muuta kuin hahaa. :DD Vaikka en edes todellakaan ylistänyt kyseisiä kirjoja.

Nyt sietäisi Iltalehden repäistä etusivun otsikko: KIRJAILIJA KOMMENTOI NUOREN TYTÖN BLOGIA - LIIKUTTAVA ELE!

Tai jotain.

Iso kiitos Anna Amnellille. Ja saman tien kaikille muillekin kommentoijille, jotka auttavat Paperilyhtyjä-blogia nousemaan tunnetummaksi ja nostavat kirjoittajalle hyvän mielen. Kiva että maailmassa on ystävällisiä ihmisiä.

Joo, tein tänään myös järkevämmän postauksen, lukekaa myös se.

 

sunnuntai, 8. maaliskuu 2015

Kirja-arvostelu: Pieni runotyttö

 

Kirjan nimi: Pieni runotyttö

Kirjailija: L. M. Montgomery

Sivumäärä: 476

Kustantaja: Enpä muista

Vanha kirjallisuus jotenkin kiinnostaa minua. En tiedä miksi, ehkä se johtuu Tolkien-fanituksestani. Joka tapauksessa lainasin kirjastosta L. M. Montgomeryn klassikkoromaanin Pieni runotyttö, joka on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

Pieni runotyttö kertoo Emilia Byrd Starrista, joka jää orvoksi isänsä kuoltua vakavaan sairauteen ja joka lähetetään Uuden Kuun kartanoon ankaran Elisabet-tädin kasvatettavaksi. Elisabet aikoo kitkeä tytöstä pois kaikki huonot taipumukset. Asetelma on tuttu ja turvallinen (mutta kliseitähän käytetään juuri siksi, että ne toimivat, eikös?). Emilia on lahjakas ja haaveileva tyttö, jolla on orastavia kirjoittajan kykyjä, ja kaikki eivät siksi häntä ymmärrä: ”Salamielinen hän on”, sanoo läpimätä Ruth-täti Elisabet-tädille. Suloinen Emilia on valitettavasti varsinkin alussa päähenkilönä jokseenkin tylsä, kärsivä pieni sankaritar. Onneksi kirjailija on pannut hänet kasvamaan ja kehittymään ja muodostamaan omiakin mielipiteitä, kunnes kirjassa Runotyttö maineen polulla, joka on seuraava osa ja nyt yöpöydälläni, tavataan jo särmikkäämpi Emilia. Mielestäni yksi vanhan kirjallisuuden virheistä on juuri päähenkilön liika romantisoiminen – nykyaikanahan halveksuttavat hahmot ovat nousseet jo trendiksi. Sen verran omaa järkeä Emilialla on ensimmäisessäkin osassa, että hän kuitenkin selviää Uudessa Kuussa. Lempeästä Laura-tädistä, yksinkertaisesta Jimmy-serkusta ja ihka aidon ”jumalankieltäjän” holtittomasta tyttärestä Ilse Burnleysta hän saa itselleen koko ajan kasvavan joukon ystäviä. Ilse tuo kirjaan pilkahduksen huumoria.

Kirjassa on hän-kertoja, mutta varteenotettava osa siitä koostuu Emilian kirjeistä kuolleelle isälleen. Tälle hän vuodattaa kaiken, mitä on tapahtunut. Ratkaisu toimii, sillä kirjeet päästävät lukijan lähemmäksi kuuluisaa ”Murrayin ylpeyttä” kantavan Emilian sydäntä. Ja tietenkin Emilia kirjoittaa myös runoja ja tarinoita. En ole vielä päässyt siihen asti, että tietäisin, tuleeko Emiliasta tosiaankin kirjailija.

Juoni kuitenkin kulkee ja kartanon elämän seuraaminen on melkein downtonabbeymaisen (katsoin sarjaa kaksi jaksoa ennen kuin se jäi tauolle, ja heti kun se jatkuu, sinkoudun taas telkkarin ääreen) viehättävää. Omenatarhat, niityt ja huvilat, ahh.

Kaltaiseni tädin on pakko sanoa myös, että kirjan suomennos, ainakin tämän painoksen jonka luin, on verrattain vanhanaikainen. Tekstistä hyppävää silmiin esimerkiksi taivutus ”oikeata” tai ”kauheata” tai niin edespäin: nykysuomessa parempi muoto olisi se ”oikeaa” tai ”kauheaa”. Ja miksi nimiä on täytynyt suomentaa? En järkyttyisi, jos Emilia olisi pysynyt Emilynä ja Yrjö Byrd George Byrdinä. Mutta nyt loppuu räpätys, tuleehan siitä kai tunnelmaa.

Jos olet lukenut esimerkiksi Frances Hodgson Burnettin Pikku Prinsessan tai muita vastaavia klassikoita, voi Pientä runotyttöä suositella. Tai sitten ihan vain yleissivistyksen vuoksi. Tällainen jollain tavalla kesäinen kirja, jossa perhoset lentelevät ja kissat nukkuvat navetassa. Astu siis Uuteen Kuuhun.

tiistai, 3. maaliskuu 2015

Minulla on elämä! Se vain meni piiloon...

Moi! Anteeksi hiljaisuus. On kuitenkin valaisevaa, kun blogin sivunäyttöjen määrä tippuu ehkä alemmaksi kuin koskaan... siksi päätin kirjoittaa tällaisen kuulumispostauksen.

Olen kyllä lukenut, paljonkin. Viivi Hyvösen fantasiaromaani Mahlaa suonissaan on odottanut arvostelua jo ikuisuuden, mutta jos juttua ei tule, niin suosittelen sitä joka tapauksessa. Varsinkin loppu on mukava. Olen innostunut myös mangasta - piirtämisestä ja lukemisesta - ja aion taas laajentaa sarjakuvaharrastustani Aku Ankan ulkopuolellekin. Vanha rakkauteni on ylisöpö Sugar Sugar Rune, mutta lukisin mieluusti myös jotain "vakavampaakin". Jos suosituksia on, kertokaa! Piirtämistaitoni vaatisivat taas harjoitusta nekin. Kun hiihtoloman lopuilla ajelimme kotiin Keski-Suomesta, poikkesimme ihanaan Kirjapörssiin ja löysin lievästi sanottuna valtavan kirjan Harry Potter - legenda, joka kertoo kattavasti kyseisen elokuvasarjan tekemisestä. Myyjäkin virnisteli, kun raahauduin se sylissäni kassalle. Normaalisti kirja olisi maksanut 58 euroa, mutta sain sen seitsemällätoista, ja kaupan päälle vielä elokuvajulistekirjan! Nyt pitäisi vain uskaltaa irrottaa ne kaikki 40 (tosin kaksipuolista, nyyyyh) julistetta, kiinnittää ne seinille kaapinoviin ja nauttia Draco Malfoyn (Tom Felton) jäätävästä katseesta aina kun hengailen huoneessani. <3

Koulussa teemme projektia jostakin Aasian maasta, ja minun on Intia. Valinta osoittautui hyväksi, sillä se on tosiaankin kiinnostava paikka - haaveilen jo kiertomatkasta - ja lisäksi olen saanut paljon ideoita omaan fantasiauniversumiini, joka ilmastoltaan ja perinteiltään muistuttaa Intiaa aika paljonkin. Olen lukenut projektia varten Jukka O. Miettisen yleisteoksen ja William Dalrymplen (miksiköhän tuo sukunimi on minusta niin vaikea kirjoittaa? XD) kirjan Yhdeksän elämää - pyhää etsimässä nykypäivän Intiassa. Suosittelen ehdottomasti! On kuin romaania lukisi, vaikkei vakavia ihmiskohtaloita pitäisikään ottaa viihteenä.

Kirjoittamiseni ei valitettavasti ole edistynyt. Tarina on tullut jonkinlaiseen murkkuikään (jos et itse kirjoita, luulet että olen hullu) ja muutoksia pursuilee joka kohtaan niin, etten todellakaan pysy kärryillä. Olen aloittanut ensimmäisen luvun alusta ties kuinka monta kertaa, ja nyt pitäisi taas... -_- Juonitiivistelmän kirjoittaminen voisi selkeyttää ajatuksia. Nyt tuntuu kuin kaikki tarinan hahmot, jotka vielä joskus olivat nätisti hallinnassani, näyttäisivät keskisormea minulle.

Tähän pitää kertoa Haaveena kirjailijan ura- blogista, jonka kirjoittaja on tehnyt kirjoitusoppaan (!!!11111) ja laittanut sen blogiinsa. Linkittäisin, mutten nyt pysty. Löytyy joka tapauksessa ainakin mobiiliversiolla sivulta Kirjoittamisesta. Suosittelen, TÄTÄKIN, ja kiitos, bloggari! :))

No niin. Postausideoita minulla kyllä on.Voisin itsekin ehkä tehdä jotain piirustusohjeita tänne, siis sellaisia kuvallisia tutorialeja tyylillä Näin piirrät mangahahmon pään, mutta kuvien liittäminen tuppaa kestämään nyt kun en sitä itsenäisesti vielä osaa. Löytyyhän niitä Youtubesta myös. Tämä oli jonkinlainen traileri siitä, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, ja jatkossa postailen useammin. Luultavasti päätän jonkin tietyn päivän, jona postaukseni kirjoitan, niin saisin niitä tänne jo yhden viikossa. Hyvä alku, eikö?

Toiveikas hali Aneliinalta

P.S. Jouduin kirjoittamaan tämän postauksen kahteen kertaan, kun alkuperäinen jostain syystä katosi. Eipä muuta kuin arrrrrghhh. Nyt ymmärrän, miksi kannattaa käyttää ensin sitä Microsoft Wordia.

Toiveikas hali virheistään oppineelta Aneliinalta

tiistai, 10. helmikuu 2015

Oma tarinani! *fanfaari* Kommentit tervetulleita!

IHAN ensin mainostan kavereideni uutta lifestyle-blogia:

www.aadajajulia.blogspot.com

Moi! Taputtakaa nyt, sillä otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laittaa koulussa kirjoittamani kertomuksen tänne blogiin. Tehtävänanto oli siis jännityskertomuksen kirjoittaminen ja aiheeksi valitsin lumimyrskyn (joka tässä tarinassa tosin on vain pikku sivuosassa ja tuskin erottuu). Sain tarinan tänään takaisin, kun opettaja oli ilmeisesti kyllästynyt jatkuvaan kyselyyni "Koska me saadaan ne tarinat? Saadaanks me ne tällä viikolla? Koska me saadaan ne?" ja suupielistäni (pahimmassa tapauksessa) valuneeseen pitkään kuolavanaan. Onneksi hän oli armollinen kiusanhenkiselle nuorelle kirjailijanalulle ja lupasipa vielä, että saan laittaa hänen kommenttinsakin tänne.Ne on luettavissa postauksen lopusta. Mutta lupaattehan ensin lukea kertomukseni :) Ettei Aneliina-tyttöselle - minä - vain tule paha mieli! Kommenttia saa pitää  laittaa kaikenlaista, hyvää ja huonoa, kehitysehdotuksia, ja yleensäkin vain tekstin aiheuttamia tunnelmia. Olen itse kovin ylpeä itsestäni, kun onnistuin kirjoittamaan kunnollisen pituisen ihan-melkein-novellin. *odottaa uusia aplodeja, joita ei tule* Taitaakos olla jopa ensimmäinen, ellei äärimmäisen typeriä edellisiä koulussa kirjoitettuja juttuja ja fanfictionia lasketa.

Kunnon otsikkoa en oikein keksinyt. Palauttaessani tarinan opettajalle (otsikon puuttuminen olisi vähentänyt pisteitä) kirjoitin paperiin sen olevan Voittaja. Kun näin mennään fanfiction-tyylillä, niin olen alkanut pitää itse enemmän englanninkielisestä versiosta eli The Winner. Jos joku saa ideoita, kertokoot nekin!

No niin, nyt kyllä jännittää, mitä tykkäätte! Eli siis:

 

                                T H E     W I N N E R

 

Äiti letittää pitkiä, mustia hiuksiani. Hän on huolellinen, hän varoo, ettei yksikään suortuva pääse karkaamaan, ja hän punoo niihin kaikki hiushelmeni. Äidin kädet tärisevät. Välillä hän pysähtyy silittelemään tukkaani kuin ennustaisi, ettei voi tehdä niin enää koskaan, ei tässä elämässä. Ei sitten, kun olen lähtenyt.

”Pakkasin jo eväskakkuset”, äiti sanoo teeskennellyn vakaalla äänellä. Hän solmii viimeisen silkkinauhan rusetille ja käännyn katsomaan häntä. Pirtissä on isän kuorsausta ja pikkusisarusten unituhinaa lukuun ottamatta kalmanhiljaista – ja niin pimeää. Erotan vain äidin kimaltelevat silmät.

En vastaa, sanat takertuvat kurkkuuni, mutta nostan repun selkääni. Nahkahihnat hiertävät olkapäitä jo nyt.

Hiivimme ulos. Me olemme tottuneet siihen, minä ja äiti. Se taito on tarpeellinen, sillä kummallakin meillä on jo liikaa arpia toisten iskuista. Kun katson viimeisen kerran kotikylän tähtitaivasta, on kuin marmorinaamio kasvoillani murtuisi ja heittäydyn äidin syliin. Mekko tuoksuu kyyneliltä ja vartalo sen alla on jännittynyt.

”Äiti, onko minun pakko?” sopertelen.

Tiedän hyvin, että minun täytyy lähteä. Isä on päättänyt naittaa minut nyt, eikä hänen päätään käännetä. En uskaltanut kysyä, miksi. Meillä ei ole tapana, että naiset kyselevät.

”Muistathan nyt, mitä sanoin sinulle?” äiti kuiskaa takaisin. ”Jos löydät tien, älä poikkea siltä. Mene suoraan itään. Käytä ruokavaroja säästeliäästi. Pyri – pyri Kultaiseen Kaupunkiin.”

Kun äiti kuuli, että minut naitetaan, hänen ilmeensä vaihteli epäuskosta pohjattomaan suruun. Mutta tietenkin hänellä oli suunnitelma: minun äitini on viisas nainen, viisaampi kuin isä uskookaan. Kun kirjoin kapioitani ja nyyhkytin niin hiljaa, ettei isä kuullut, äiti istui viereeni ja kertoi minulle kaiken. Hän kertoi Kultaisesta Kaupungista, naisten vanhasta tarusta. Hän puhui ja puhui ja hänen kasvoilleen syttyi valo, kun hän kuvaili kiiltäviä marmorikatuja sekä kauniiden talojen jalokivi-ikkunanpuitteita. Äiti haluaa, että minä pyrin sinne. Ja matkaan lähteminen on paljon vaikeampaa kuin edes kuvittelin.

”Entä jos eksyn?” kysyn hiljaa. ”Jos villipedot saavat minut kiinni?”

”Sinä et eksy, Indis.” äiti näyttää taas päättäväiseltä.

”Mistä tiedät?”

Äiti työntää minut pois sylistään.

”Mene!” hän kuiskaa epätoivoisena. ”Mene, Indis! Luota minuun tämän kerran. Sinun täytyy lähteä, kun on vielä pimeää, ettei” – hän värähtää – ”ettei kukaan huomaa: ettei isäsi huomaa…”

Sillä hetkellä vaistoan äidissä sen. Kuoleman pistävän tuoksun.

”Ei!” minä melkein huudan, mutta mitä sitten, jos koko kylä herää? En enää välitä. ”Minä en anna kenenkään tehdä sinulle mitään – minä en anna niiden tappaa sinua!”

”Isäsi ei ole niin paha kuin sinä luulet.”

”Pahempaa ihmistä saa etsiä.”

”Noin et puhu kenestäkään! Hän on tehnyt virheitä, mutta hän ra – ”

Vedän viitan hihaa raivokkaasti ylöspäin ja paljastan uusimman mustelmani, joka alkaa jo sinertää. ”Onko tämä sinusta merkki rakkaudesta?”

Hän ei sano mitään, ja se on ensimmäinen kerta neljääntoista vuoteen, kun meillä ei ole toisillemme mitään sanottavaa.

”Äiti, minä en lähde. Suojelen sinua – ”

Kuulemme paimenpojan huudon kaukaa kukkuloilta. Aamu sarastaa, meidän hetkemme yhdessä tähtitaivaan alla on ohi. Äiti tönäisee minut matkaan ja juoksee takaisin pirttiin rajun itkun heitellessä häntä puolelta toiselle. On kuin kaikki repeäisi kahtia. Äiti jää kotiin, häkkiin kuin aatelisneidon lemmikkilintu, odottamaan vapautusta, jota ei tule. Minun on jatkettava: hänen vuokseen. Se on jäävä äidin viimeiseksi toiveeksi.

Kompuroin ylös kulottuneen ruohon peittämää rinnettä. En voi estää itseäni katsomasta taakseni – lapset juoksevat ulos leikkimään, aamiaista valmistetaan, ja meidän pirtissämme loimuaa nuotio. Kun tunnen nenässäni suitsukekankaan savun, tajuan äidin polttavan kapioitani. Ikkunan läpi hänen pikkuruinen, tumma hahmonsa erottuu suoraryhtisenä ja ylväänä kuin papitar. Se on riitti. Kultaisessa Kaupungissahan ei paljoa kapioita tarvita. Jatkan eteenpäin. Häviän lyhyen, katkeran taisteluni kyyneleitä vastaan.

* * *

Ensimmäisenä matkapäivänä kuljen kuin sumussa. En edes syö, sillä jo jäähtyneen leivän tuoksu muistuttaa äidin vahvoista käsistä, jotka sen leipoivat. Lyijynraskaat askeleeni runtelevat ensin kukkuloita, sitten niittyä, sitten taas kukkuloita.

”Itään”, mumisen.

Kun painan pääni heinikkoon ja katson iltaruskon usvaa, en halua avata pakkauksiani. Liikaa vaanivia muistoja.

 Se yö on ensimmäinen, jonka koskaan vietän ulkona, ja minua pelottaa. En halua ajatella, mitä isä tekee juuri nyt. Sen verran minä tiedän, että asia ei jää tähän: rakkaudesta tai vihasta, hän lähtee takaisin minua hakemaan. Mukanaan hänellä on sotajoukkonsa. Onkohan hän kaivanut äidille edes hautaa? Kohta nimeäni toistaa koko kylä: Indis on luopio, Indis on karannut! Unissani kuulen, kun miehet soittavat torviaan ja hevoset nelistävät niin kovaa, että niiden kaviot saavat maan valittamaan.

Tästä unesta herään hiestä märkänä, nostan kantamukset selkääni ja jatkan matkaa. Päivät ja yöt vaihtelevat taivaanpiirissä lähestulkoon huomaamattani.

Kyyneleet ehtyvät aamuna, joka on neljäs tai viides ja jona huomaan, että veden sijaan äiti on täyttänyt leilini kalliilla marjaviinillä. Ensin vain räpyttelen silmiäni ja tuijotan maisemaa, joka vasta nyt alkaa näyttää kauniilta. Askeleitani se ei kevennä: kylmät tuulet hengittävät niskaani ja saavat minut väsymään entistäkin vikkelämmin. Jos äiti olisi täällä, hän sanoisi että pohjoisen Valkeat Neidot saapuvat ja tuovat syksyn helmassaan.

Kiedon turkisviittaa tiukemmin ympärilleni. Minun on oltava nopea. Kultaiseen Kaupunkiin ei pitäisi olla pitkä matka, mutta erämaa on vaikeakulkuista.

”Saan sinut aina kiinni, Indis. Muista se. Aina.”

Se oli isän lempilauseita ja yksi niistä, joihin en koskaan voinut vastata. Sanat korvissani kaikuen kiihdytän juoksuun. Jokaisella hengenvedolla kipu viiltää rintaani.

Vihdoin rojahdan vastem lähintä puuta. Sydämeni tykyttää niin holtittomasti, että pelkään sen irtoavan. Sanoivat isä ja äiti ja vaistot mitä tahansa, minä olen lihaa ja verta ja minua väsyttää. Kun nostan eväskakun huulilleni, tunnen äidin kädet omiani lämmittämässä.

”Kultaisessa Kaupungissa on aina lämmin, äiti, niinhän sinä sanoit?” kähähdän viimaa vasten ja kohmeiset kasvoni vääntyvät hymyyn, joka on varmasti aika tuskallisen näköinen. Jos mies, josta piti tulla sulhaseni, näkisi minut nyt, hän ei pitäisi minua kauniina. Kukaan ei vastaa: kangastus on poissa. Painan pääni ja nukahdan.

Uni ei silitä, se tempaa minut mukaansa väkisin. Liidän raivokkaasti yli maan. Kuulen kavioiden ääntä. Hevoset ovat varmasti jo kuolemaisillaan. Mutta sellaisena minä isän muistan. Hän on tulossa hakemaan minua, hän aikoo saada minut kiinni. Hän on sotilas ja vuodattanut jo paljon verta, eikä epäröi tavoitteeseensa päästäkseen varmastikaan vuodattaa vielä lisää.

Herätessäni poskelleni on jäätynyt taas kyynel ja oma huutoni kaikuu erämaassa.

Minun täytyy toimia viisaasti. Pakotan jäseneni liikkumaan, avaan reppuni tärisevin käsin, heittelen tavarat maahan. Minun on pakko löytää Se. Sinä yönä äiti sanoi, että pakkasi Sen mukaani… Olen varma, että uneni oli totta. On kiire. Missä Se on? Huohotan, kun jäiset sormeni sulkeutuvat medaljongin ympärille. Tinaan on piirretty kaksi toisiinsa kietoutuvaa puuta sekä tekstiä, jota en osaa lukea. Medaljongin nahkanauha on katkennut, mutta se sopii täydellisesti kämmeneeni. Äiti sai sen omalta äidiltään, ja tämä omaltaan, ja nyt Se on minun.

”Käytä tätä, kun haluat viimeisen lahjani.” melkein kuulen äidin kuiskauksen kirpeässä tuulessa.

Kaikki sanovat, etteivät naiset saa manata, mutta juuri sitä minä teen. Jokin voima ottaa minut valtaansa ja pyörin ilmassa. Sormenpäissäni kipunoi. Ääni, joka kuuluu suustani, ei ole oma hento ääneni, se on jonkun muun: sen muodostamat sanat saavat luonnon tanssimaan. Medaljongista hohkaa ylimaallinen valo. Kuulen kuin kauniin sumun läpi, miten jossakin hevonen korskuu tuskissaan.

”Nopeasti nyt, auta!” rukoilen. ”Ne ovat jo aivan lähellä.”

Vastauksena kutsuuni taivaalla jyrähtää. Jotakin pehmeää putoilee ja sulaa kasvoilleni kiihtyvään tahtiin. Lunta! Maa alkaa muuttua valkoiseksi. Kurkustani pääsee villi nauru: aatelisneito on päästänyt häkkilintunsa vapauteen. Aavat lakeudet peittyvät ja ilma on hiutaleista sakea. Kun juoksen, jalkani ovat höyhenenkevyet kuin lapsuuteni unissa. En tee sitä yhtäkkiä enää pelosta. Teen sen vapauden huumasta. Kylmyys on hirvittävä, riipivä, mutta sisimpäni roihuaa.

Vilkaisen taakseni. Kukkuloilla lumi pöllyää. Isä joukkoineen on löytänyt jälkeni ja laukkaa kintereilläni. Hetken minusta tuntuu merkillisesti, että voisin antaa kaiken anteeksi ja juosta häntä vastaan, mutta siinä samassa sydämeni taas jäätyy ja saan uutta rohkeutta. Nyt olen varma, että pystyn kohtaamaan isän ainakin kuin soturi soturin. Voisin ehkä lyödä häntä: voisin antaa hänen maistaa sitä katkeraa myrkkyä, jolla on aina pilattu minun elämääni ja äidin elämää ja pikkusiskojen elämää ja kaikkien kylän naisten elämää.  Juostessani eteenpäin jalkani tuskin koskettavat mäkistä maastoa.

Vielä vähän matkaa.

Edessäpäin, laaksossa, jota kylmä routa ei ole milloinkaan koskettanut, hohkaa Kultainen Kaupunki. Juuri niin kuin äiti kertoi, se on kuin valtava itse Elämän temppeli. Erotan jokaisen talon, jokaisen liehuvan värikkään viirin, jokaisen marmoripatsaan smaragdisilmät. Nauran uudestaan, tällä kertaa kuin lapsi, joka on juuri oppinut kävelemään – niin kirkkaasti, niin huumattuna. Hiukseni liehuvat tuulessa ja letit ovat alkaneet purkautua. En välitä siitä, onko tuo kaupunki vain yksi sivu hullun tytön näkyjen kirjassa, minun on saatava kylpeä sen valossa. Aivan takaani kuulen kaikuvia huutoja, yksi ääni saattaa olla isän. Minulle on paikka Kultaisessa Kaupungissa.

”Indis!” nimeni jälkeen kuulen ensin pongahduksen, sitten viuhuvaa ääntä, sitten liudan mätkähdyksiä ja huudahduksia. Mutta vielä mitään ei tapahdu. Vielä en aavista mitään.

Myöhemmin, sitten kun tiimalasin hiekka pyörteilee sateenkaaren väreissä eikä aikaa enää mitata, saan tietää, että isä heittäytyi nuolen eteen ja antoi oman henkensä pitkittääkseen minun elämääni. Ehkä hän sitten rakasti.

Sitten jokin halkoo ilmaa kuin veitsi. Nuoli uppoaa syvälle selkääni, vaatteiden läpi, siististi kylkiluiden väliin. Minulta menee hetki edes tajuta, mitä on tapahtunut – kuulen oman nauruni korvissani vielä silloinkin, kun lyyhistyn maahan. Tunnen, miten sisimpäni rikkoutuu. Ja se kipu… Ei tämä ole totta. Vai onko?

Minuun ammutaan toinen nuoli. Ja kolmas. Veri pulppuaa suustani ja värjää lumen. Hapenpuute sumentaa jo silmiäni, se tekee kehoni hervottomaksi. Luon vielä viimeisen katseen Kultaiseen Kaupunkiin. Kuolema kietoo minut tummaan silkkiinsä, enkä enää vastustele. Hymyilen, ja hymy lepää kasvoillani vielä sittenkin, kun sielu häviää henkäyksenä huulilta ikuisuuteen.

Minun nimeni oli ensimmäisessä elämässäni Indis Navenintytär.

Eikä Indis hävinnyt.

Hän voitti.

***

 

Ja tässä siis tämä.Mitä sitä sanoisi... toivon vain, että tykkäsitte.

Opettajani on ihana ja antoi minulle täyden numeron 10! :) Kommentit tällaiset:

"Tämä tarina oli jännittävä juuri niin kuin aiheena olikin. Loppuratkaisu on raju, mutta kuvailet sen kauniisti ja taitavasti. Paha sai siis palkkansa tässäkin tarinassa (?) !"

Niin, saihan se. Itse olen ajatellut tarinalle lässynlässynjatkon, jossa Indis on "tuonpuoleisessa" ja niin, mutta mielestäni se ei kirjoitettuna toiminut kun koetin. Olkoon siis näin. Ja vielä ope oli kirjoittanut arvostelulomakkeeseen:

"Hienoa! Tarinassasi oli jännittävä tunnelma, joka pitää lukijaa otteessaan loppuun saakka. Olet taitava kirjoittaja."

<3<33! Ja tästä surullisenkuuluisaa otsikkoakin hän ajatteli "mielenkiintoisena" ja "houkuttelevana lukemaan tekstin".

Ehkä minusta sitten tosiaan tulee isona ihan oikea Kirjailija... jatkan vain harjoittelua.